Miten tunnistat hukkumisvaarassa olevan henkilön? Näitä ohjeita olen kerrannut sekä itse että toisia kouluttaessani. Vasta tosielämän kokemus sai minut ymmärtämään, miten vaikea leikkivien lasten laumasta on huomata se, jolla ei voimat enää riittäneetkään. Miten estää hukkuminen?
Leikkiä vai totisinta totta?
Helteisin juhannusaatto aikoihin, maalaistunut kaupunkilaisnainen saanut puuhata peltotöissä päivän ja tiedossa iltavirkistäytyminen vihtiläisellä uimarannalla perheen kanssa. Parasta juhannuspuuhaa ikinä!
Rannalla jäin vielä hetkeksi uimaan, kun perheemme 2–vuotias siirtyi jo isänsä kanssa rannalle lämmittelemään. Ympärillä oli paljon lapsia leikkimässä, sukeltelemassa ja hyppimässä veteen. Aikuisia, myös pienten lasten kanssa, viilentäytymässä helteisenä päivänä. Iloiset äänet, nauru ja kiljunta kuului ympärillä. Selkäni takana kuului jonkun kiljahtaen huutama “Pojaaaaat!”. Ihan normaalia, mutta jostain syystä se terävöitti aistejani, en siihen kuitenkaan enempää ajatuksiani siirtänyt.
Päätin uida vielä yhden pienen lenkin, ihan vaan kun olin veteen asti uskaltautunut (minuahan kun ei kylmään veteen saa, nyt +24 -asteinen lampi oli minulle juuri ja juuri siedettävän rajoissa, heh!). Samalla jäin katsomaan kolmen, arviolta 7—9-vuotiaiden lasten ryhmää, jotka olivat aiemmin sukellelleet ympärillämme. Jäin seuraamaan porukan nuorinta, joka näytti hyppelevän jotenkin hassusti pohjasta vauhtia ottaen, pinnan alle toistuvasti vajoten. Sen pienen hetken jälkeen tajusin, että kyseessä ei tainnutkaan olla leikki. Samassa myös lapsi henkäisi ystävälleen: “AUTA!”
Kuinka tunnistaa hukkuminen?
Aika monta asiaa ehtii mielessä juosta tuona lyhyenä aikana. Ehdin ajatella, että hei, tässä on kymmeniä ihmisiä ympärillä, ei kai kukaan voi hukkua oikeasti ihmisten keskellä? Ohjeissa aina sanotaan, että hukkuva on hiljaisin. Tuostahan lähti vielä ääni? Kukaan muukaan ei reagoi, olenkohan väärässä, sen kaverihan myös sanoi että ei sulla ole hätää? Ajallisesti ei kulunut kauaakaan kun olin lapsen luona, onnekseni hän oli valmiiksi jo aika lähellä. Nostin hänet veden alta ja kannoin itkevän ja hengästyneen lapsen rannalle.
Tilanteessa selvittiin säikähdyksellä, lapsi voi hyvin ja jatkoi hetken itkettyään taas sukeltelua, onneksi matalammassa osassa rantaa.
Jälkikäteen tilanne jäi kuitenkin mietityttämään todella paljon. Miten vaikea remuavasta lapsilaumasta onkaan huomata hukkuva henkilö. Entä, jos hän olisi ollut syvemmällä ja riuhtova aikuinen? Riittäisikö omat voimani ja uimataitoni, tai olisinko huutamalla saanut apua henkilön vedestä pelastamiseen? Muistaisinko oikean tavan kuljettaa henkilö rantaan?
“Aiotko kertoa tästä kotona?”
Kuitenkin se asia, joka mieltäni ensiapukouluttajana sekä pienen lapsen äitinä eniten jäi vaivaamaan, surettamaankin, oli seurassa olleen lapsen ensimmäinen kysymys kun hän saapui rannalle tuon lapsen luo: “Aiotko kertoa tästä kotona?”
Se, mistä toivoisin saavani heräteltyä keskustelua on, miten rohkaista lasta myös silloin, kun on toiminut vastoin ohjeita, uskaltautumaan kertoa jos jotain tapahtuu? Miten voimme luottaa lapsemme yksin liikenteeseen voiden luottaa siihen, että hän tilanteessa kuin tilanteessa uskaltaa kertoa, jos on joutunut vaaratilanteeseen? Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitto ry:n sivuilla törmäsin raporttiin “Hukkuminen pelastuneiden silmin – raportti läheltä piti -tilanteista”. Siellä haastatteluissa nousi esiin tämä sama ongelma. Niin lapset kuin myös aikuiset olivat kertoneet, etteivät kehdanneet / uskaltaneet kertoa läheltä piti-tilanteesta kenellekään, usein häpeän vuoksi.
Millä keinoin sinä pystyt vahvistamaan lapsesi luottamuksen tunnetta niin, että hän AINA uskaltaisi tulla kertomaan sinulle, jos jotain tapahtuu? Itselläni on tähän irtipäästämiseen vielä sen verran aikaa, että ilolla otan kaikki ideat vastaan!
Tässä tapauksessa kävin vielä lähtiessäni varmistamassa, että hän voi hyvin ja vannotin kertomaan kotona vanhemmille tapahtuneesta. Toivon todella, että hän teki niin.
En missään nimessä halua tekstin syyllistävän ketään, koska tilanne oli monen onnettoman yhteensattuman tulosta. Kyseinen lapsi osasi hienoja sukellustemppuja, mutta varsinainen uimataito eikä voimat riittäneet niin pitkään matkaan kohdassa, jossa jalat eivät ylettäneet pohjaan. Lapsen seurassa olleet kaksi hiukan vanhempaa (?) lasta olivat hekin aivan liian nuoria olemaan vastuussa uimataidottomasta lapsesta eikä heiltä voi olettaa, että he olisivat osanneet tunnistaa, että hukkuminen oli tosi lähellä.
Uskon myös, että lasten vanhemmat ovat varmasti ohjeistaneet lapsia, että liian syvälle ei mennä. On hyvin helppo “ihan vähän vaan lipsua” säännöistä, kun kahdella muulla lapsella oli varmasti halu (sekä myös taitoa) uida enemmän ja ehkä turhan optimistiset kuvitelmat kolmannen uimataidosta, toisaalta hän ei varmasti myöskään halunnut olla “se huonompi”.
Turvallisuusohjeet ja pelastustaidot tutuksi koko perheelle
Tutustuthan aina uimarannalle mennessäsi pelastustauluun sekä -välineisiin: pelastusrenkaaseen, mahdolliseen pelastusveneeseen jne. Sopikaa myös aina yhteiset pelisäännöt: miten pitkälle kaveri lähtee, minkä reitin hän aikoo uida? Vastaako reitti taito- ja kuntotasoa? Muista, että lapsenkin kanssa on tärkeää käydä säännöllisesti läpi turvallisuusohjeet ja toimintakeinot hätätilanteessa.
Ja mitä tulee niihin pelastamisohjeisiin, kertaa sinäkin ne esimerkiksi täältä. Niin teen minäkin!
Blogissamme artikkeli myös hukkuvan tunnistamisesta.
Helteistä juhannuksenjatkoa kaikesta huolimatta!
